Kaivannaisjätteet: muodostuminen, hyötykäyttö ja läjitys

Kuva: Jukka Brusila

Mitä on kaivannaisjäte? Mikä on kaivannaisjätteen jätealue?

Kaivannaisjätteellä tarkoitetaan jätettä, jota muodostuu kallio- tai maaperässä luonnollisesti esiintyvän orgaanisen tai epäorgaanisen aineen irrotuksessa, rikastamisessa, muussa jalostamisessa ja varastoinnissa. Tyypillisiä kaivannaisjätteitä ovat pinta- ja irtomaat, sivukivet, rikastushiekka sekä ns. marginaalimalmi ja mahdollisesti esimerkiksi vesienkäsittelyssä muodostuvat lietteet ja sakat. Kaivannaisjätteet luokitellaan niiden ominaisuuksien perusteella pysyviksi, vaarattomiksi tai vaarallisiksi kaivannaisjätteiksi.  

Pinta- ja irtomaat ovat kaivosalueelta poistettavia alueen luontaisia maa-aineksia. Pinta- ja irtomaita on kaivosalueelta usein poistettava rakennettavilta alueilta, kuten louhoksen, tehdasalueen, tarvittavien kenttien ja teiden alueilta. Myös tulevien kaivannaisjätteen jätealueiden kohdalta voi olla tarpeen poistaa pintamaita tai tehdä massanvaihtoa. Massanvaihdossa rakentamiseen soveltumattomat maa-ainekset (esim. turve) korvataan rakentamiseen soveltuvilla maa- ja kiviaineksilla.

Sivukivet ovat malmin louhinnan yhteydessä louhittavaa kiviainesta, joka joudutaan poistamaan malmin irrottamiseksi ja hyödyntämiseksi. Sivukivi on alueella luontaisesti esiintyvää kallion kiviainesta. Avolouhinnassa sivukiven louhintamäärät ovat tyypillisesti suurempia kuin malmin louhintamäärät. Maanalaisessa louhinnassa sivukivien osuus on yleensä pienempi kuin avolouhinnassa.

Rikastushiekka on rikastusprosessista syntyvää jätettä, joka jää jäljelle, kun rikastettavasta malmista otetaan talteen arvoaineet. Rikastushiekka koostuu hienoksi jauhetuista malmi- ja muista mineraaleista sekä mahdollisesti rikastuskemikaalien jäämistä. Rikastushiekkaa voi muodostua rikastusprosessista riippuen yhtä tai useampaa jaetta. Rikastushiekan ominaisuudet, kuten ympäristökelpoisuus (esim. haitallisten aineiden pitoisuudet ja liukoisuudet), riippuvat rikastettavan malmin ominaisuuksista, rikastusprosessista ja rikastushiekan olomuodosta (esim. lietemäinen, pastamainen, kuiva). Rikastushiekan olomuoto vaikuttaa mm. rikastushiekan läjitysalueen rakenteisiin, kuten jäljempänä on kuvattu.

Marginaalimalmilla tarkoitetaan louhittavaa kiviainesta, joka on kemiallisilta ja mineralogisilta ominaisuuksiltaan malmikiven kaltaista. Marginaalimalmissa arvoaineiden pitoisuudet ovat alhaisempia kuin malmissa, mutta korkeampia kuin sivukivissä. Marginaalimalmi voidaan joissain tilanteissa rikastaa, esim. metallien hintatason ollessa erityisen korkea. Siksi se läjitetään muista jätteistä erilleen, jotta sen hyödyntäminen helpottuisi.

Kaivannaisjätteen jätealueella tarkoitetaan tuotantopaikan, yleensä kaivoksen, yhteydessä olevaa aluetta, johon sijoitetaan toiminnassa muodostuvaa kiinteää, lietemäistä tai nestemäistä kaivannaisjätettä. Eri kaivannaisjätteille osoitetaan kaivosalueelta tarvittaessa omat kaivannaisjätteen jätealueensa, joille rakennetaan tarvittavat rakenteet ennen läjityksen aloittamista.

Mitä kaivannaisjätteille tehdään?

Kaivostoiminnassa pyritään jätelain etusijajärjestyksen mukaisesti ensisijaisesti vähentämään syntyvien kaivannaisjätteiden määrää ja haitallisuutta. Esimerkiksi louhinnassa muodostuvien sivukivien määrä minimoidaan louhintasuunnittelulla. Louhittavan ja rikastettavan malmin sisältämät arvoaineet otetaan talteen rikastusprosessissa mahdollisimman tehokkaasti ja rikastusprosessissa muodostuvan rikastushiekan ja muiden jakeiden määrät pyritään pitämään mahdollisimman vähäisinä. Rikastushiekkaa voidaan myös tarpeen mukaan käsitellä sen hyödyntämis- ja käsittelymahdollisuuksien parantamiseksi.

Kaivostoiminnan lähtökohtana on kiertotalous ja jätelain etusijajärjestyksen mukainen toiminta, jossa materiaaleja pyritään mahdollisuuksien mukaan kierrättämään, käyttämään uudelleen ja hyödyntämään. Kaivannaisjätteiden hyödyntämismahdollisuuksia selvitetään jatkuvasti tutkimus- ja kehityshankkeissa. Rikastushiekan osalta on tutkittu mm. rikastushiekan hyödyntämistä betonin raaka-aineena ja hiilinieluna sekä mineraalien erottelua rikastushiekasta. Vuonna 2024 on valmistunut työ- ja elinkeinoministeriön julkaisu ”Kaivannaisteollisuuden sivukivien kiertotalouden koordinaatiotyöryhmän loppuraportti” (Kaivannaisteollisuuden sivukivien kiertotalouden koordinaatiotyöryhmän loppuraportti). Työryhmä on loppuraportissaan esittänyt kahdeksaa toimenpidettä, joilla pyritään ratkaisemaan kaivannaisjätteiden hyödyntämisen esteitä. Kaivannaisjätteiden hyötykäyttömahdollisuudet riippuvat niiden ympäristökelpoisuuden lisäksi mm. materiaalien fysikaalisista ja geoteknisistä ominaisuuksista. Vaikka kiviaines olisi ympäristöteknisesti hyödynnettävissä kaivosalueen ulkopuolella, haasteena voi myös olla kiviaineksen jätestatus, joka edellyttää kohdekohtaista ympäristölupaa käyttökohteessa tai ns. EEJ-statusta (= Jätteeksi luokittelun päättyminen, Ei-Enää-Jätettä).

Jos kaivannaisjätteitä ei ole mahdollista hyödyntää, läjitetään ne kaivosalueelle rakennettaville kaivannaisjätteen jätealueille. Kaivannaisjätteiden läjittäminen ei kuitenkaan estä mahdollista hyödyntämistä myöhemmin. Esimerkiksi pinta- ja irtomaat joudutaan usein kaivoksen rakentamisvaiheessa läjittämään, mutta niitä hyödynnetään edellä kuvatun mukaisesti kaivoksen sulkemisvaiheessa alueen maisemoinnissa.

Minkälaisia ovat kaivannaisjätteen jätealueet ja niiden rakenteet?

Turvallisuus on kaikissa olosuhteissa kaivostoiminnan ensisijainen prioriteetti. Tämä tarkoittaa esimerkiksi kaivannaisjätteiden jätealueiden suunnittelua, rakentamista, käyttöä ja sulkemista turvallisesti.

Ohjaava lainsäädäntö

Kaivannaisjätteiden jätealueiden suunnittelua ohjaavat mm. kaivannaisjäteasetus (190/2013), jolla on pantu täytäntöön kaivannaisjätedirektiivi (2006/21/EY) sekä kaivannaisjätteiden hallintaan liittyvät parhaan käyttökelpoisen tekniikan periaatteet (ns. BAT-päätelmät) ja sitä koskeva vertailuasiakirja (BREF) (Best Available Techniques (BAT) Reference Document for the Management of Waste from Extractive Industries, ns. MWEI BREF). Ympäristöministeriö on laatinut MWEI BREF-asiakirjaan perustuvan oppaan (Ympäristöministeriön julkaisuja 2020:12, Opas kaivannaisjätteiden hallinnan MWEI BREF -vertailuasiakirjan parhaita käyttökelpoisia tekniikoita koskevien päätelmien soveltamisesta (Opas kaivannaisjätteiden hallinnan MWEI BREF -vertailuasiakirjan parhaita käyttökelpoisia tekniikoita koskevien päätelmien soveltamiseen), jossa on kuvattu kaivannaisjätteiden hallinnan sekä kaivannaisjätteistä aiheutuvien haitallisten vaikutusten ehkäisyn ja vähentämisen parhaat käyttökelpoiset tekniikat.

Kaivannaisjätteiden ominaisuudet ja riskipohjainen lähestymistapa

Kaivannaisjätteen hallinnassa ja kaivannaisjätteen jätealueiden suunnittelussa olennaisia asioita ovat mm. alueen ympäristöolosuhteet sekä kaivannaisjätteiden ominaisuudet ja laatu, kuten ympäristökelpoisuus. Kaivannaisjätteiden ominaisuuksia selvitetään jo suunnitteluvaiheessa kaivannaisjätteiden karakterisoinnilla, jolla tarkoitetaan ominaisuuksien kattavaa määrittämistä ja pitkäaikaiskäyttäytymisen arviointia, esimerkiksi kaivannaisjätteistä pitkällä aikavälillä mahdollisesti liukenevien metallien määrää. Perusteellisella karakterisoinnilla eli kaivannaisjätteen ominaisuuksien määrittämisellä kaivannaisjätteistä aiheutuvat ympäristöriskit ja -vaikutukset voidaan tunnistaa ja niihin varautua jo suunnitteluvaiheessa, ennen toiminnan käynnistymistä. Kaivannaisjätteiden laatua ja ominaisuuksia seurataan toiminnan aikana säännöllisesti otettavien näytteiden ja niistä tehtävien tutkimusten perusteella. Seurannalla saadaan tietoa mahdollisista muutoksista kaivannaisjätteiden laadussa. Muutokset rikastushiekan laadussa voivat johtua esimerkiksi rikastettavan malmin ominaisuuksista. Sivukiven laatu puolestaan voi vaihdella eri puolilla kaivosta.

Kaivannaisjätteiden hallinta, mukaan lukien kaivannaisjätteen jätealueiden rakenteet, suunnitellaan riskinarvioperusteisesti. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että tunnistetaan kaivannaisjätteiden karakterisoinnin, kaivannaisjätteen jätealueiden ympäristöolosuhteiden ja kaivannaisjätteiden hallinnan perusteella toimintaan liittyvät riskit ja vaikutukset koko elinkaaren ajalta, eli myös kaivostoiminnan päättymisen ja kaivoksen sulkemisen jälkeen, jotta ne voidaan huomioida alueiden suunnittelussa ja kaivannaisjätteiden hallinnassa. Arvioinnissa huomioidaan kaikki toiminnasta aiheutuvat vaikutukset ympäristöön, erityisesti veteen, ilmaan, maaperään, luonnon monimuotoisuuteen ja maisemaan ja näistä vaikutuksista aiheutuvat riskit terveydelle. Kaivannaisjätteiden jätealueiden suunnittelussa ja kaivannaisjätteiden hallinnassa huomioitavia asioita ovat mm. jätealueen rakenteellinen stabiliteetti, kaivannaisjätteiden fysikaalinen ja kemiallinen pysyvyys, kaivannaisjätteiden hallinnasta aiheutuvat vaikutukset pohja- ja pintavesiin ja kaivannaisjätteiden läjittämisestä mahdollisesti aiheutuvat ilmapäästöt. Jatkuvasti kehittyvä riskinarviointiperusteinen kaivannaisjätteiden hallinta tarkoittaa myös sitä, että sulkemisen suunnittelua tarkennetaan toiminnan aikana – toiminnan alkuvaiheessa laadittava sulkemissuunnitelma tarkentuu jatkuvasti toiminnan aikana kerättävien tarkentuvien tietojen perusteella.

Erilaiset jätejakeet ja läjityksen tekninen toteutus

Kaivosalueella on tyypillisesti jokaiselle jätejakeelle omat jätealueensa. Kiinteät jätteet, kuten pintamaat, sivukivi ja marginaalimalmi läjitetään omille alueilleen, joiden rakenteet määräytyvät läjitettävän materiaalin ympäristökelpoisuuden mukaisesti.  

Kiinteistä jätteistä poiketen rikastushiekka sisältää tyypillisesti vettä ja rikastusprosessista johtuen materiaali on raekooltaan hienojakoista. Rikastushiekan läjitys voidaan toteuttaa usealla eri tavalla, joissa rikastushiekan sisältämä vesimäärä vaihtelee. Myös rikastushiekka-alueilla on läjitystavasta riippumatta rikastushiekan laadun mukainen pohjarakenne.

Märkäläjitys on perinteisesti eniten käytetty rikastushiekan läjitysmenetelmä. Siinä rikastushiekka pumpataan lietteenä rikastushiekka-altaaseen, jossa kiinteä aines vajoaa pohjalle ja pinnalla oleva vesi voidaan joko pumpata takaisin rikastusprosessiin tai johtaa vedenkäsittelyn jälkeen pois kaivosalueelta. Lisäksi tällainen paljon vettä sisältävä aines vaatii asianmukaiset patorakenteet, jotta lietemäinen materiaali voidaan turvallisesti varastoida alueella. Patoratkaisuita on useita erilaisia ja tyypillisesti patoa korotetaan kaivoksen toiminnan aikana useita kertoja läjitystarpeen kasvaessa.

Rikastushiekasta voidaan poistaa vettä sakeuttamalla ennen läjitysalueelle johtamista, jolloin puhutaan sakeutetusta rikastushiekasta. Kiintoainepitoisuutta nostettaessa rikastushiekan läjitys vaatii märkäläjitystä pienemmän pinta-alan, koska materiaali läjittyy kasamaiseen muotoon. Mitä kuivempaa rikastushiekka on, sitä jyrkempään kulmaan se voidaan läjittää. Erittäin korkeaan kiintoainepitoisuuteen sakeutettua rikastushiekkaa kutsutaan pastaksi. Se on tahnamaista ainetta, joka on kuitenkin edelleen pumpattavassa muodossa.

Rikastushiekan kuivaläjityksessä sakeutetusta rikastushiekasta poistetaan edelleen vettä suodattamalla ja tämä suodinkuiva massa levitetään läjitysalueella koneilla tiiviiksi hiekkapatjaksi. Rikastushiekan siirto läjitysalueelle tapahtuu kuljettimilla tai ajoneuvoilla. Tämä läjitystapa ei vaadi varsinaisia patorakenteita, ja tilantarve on pienempi kuin märkäläjityksessä tai sakeutetun rikastushiekan läjityksessä.

Edellä kuvatuista läjitysratkaisuista kuivaläjitys on usein kokonaisuutena kallein ratkaisu mahdolliset patorakenteetkin huomioiden, koska rikastushiekan kuivaaminen, siirto ja levittäminen ovat kalliita työvaiheita. Mikäli alueella tai sen lähistöllä ei ole riittävästi louhetta ja muita patorakentamiseen tarvittavia materiaaleja, voi kuivaläjityksen kustannuskilpailukyky parantua muihin läjitystapoihin verrattuna.

Kaivannaisjätteiden ympäristökelpoisuus vaikuttaa olennaisesti mm. kaivannaisjätteen jätealueen pohja-, peitto-, pato- ja pengerrakenteiden tiiveysvaatimuksiin. Myös vesienhallinta on erilaista riippuen erilaisista läjitysmenetelmistä. Kaivannaisjätteen jätealueiden rakenteet voivat siten olla hyvinkin erilaisia, esimerkiksi lietemäisen rikastushiekan läjittäminen (märkäläjitys ja sakeutettu rikastushiekka) voi vaatia massiivisiakin patorakenteita. Rikastushiekan märkäläjityksessä, jossa rikastushiekka läjitetään padotulle alueelle lietteenä, aiheuttaa patoturvallisuus ja alueen vesienhallinta omat rajoitteensa alueen rakenteille ja soveltuville rakenneratkaisuille. Sakeutetun rikastushiekan läjityksen vaatimat patorakenteet ovat usein pienempiä.

Läjitettävien kaivannaisjätteiden määrät ovat usein verrattain suuria, mikä tarkoittaa myös laajoja, pinta-alaltaan suuria kaivannaisjätteen jätealueita. Alueiden pinta-alat pyritään pitämään mahdollisimman pieninä maksimoimalla kaivannaisjätteen jätealueiden korkeus. Tästä voi kuitenkin aiheutua läjitettävästä kaivannaisjätteestä ja sen ominaisuuksista riippuen stabiliteettiongelmia tai jopa patosortuman riskejä, mitä halutaan välttää alueiden turvallisuuden takaamiseksi. Erityisesti rikastushiekka-alueita suunniteltaessa joudutaan väistämättä tekemään kompromisseja esim. läjitysalueen pinta-alan suhteen, koska patoturvallisuudesta ei voida missään olosuhteissa tinkiä.

Kaivannaisjätealueiden rakenteet

Läjitettävän kaivannaisjätteen laadun perusteella suunnitellaan kaivannaisjätteen jätealueen pohja- ja peittorakenteet sekä mahdolliset patorakenteet riippuen läjitettävän jätteen ominaisuuksista. Kaivannaisjätteen jätealueiden rakenteilla estetään mm. maaperän pilaantumista ja pohjavesien laadun heikkenemistä. Seuraavassa on kuvattu kaivannaisjätealueiden pohja- ja peittorakenteita yleisellä tasolla perustuen MWEI BREF -oppaaseen.

Jos luontainen maa- ja kallioperä eivät ole luonnostaan tiiviitä ja vettä heikosti läpäiseviä, eivätkä hydrogeologiset olosuhteet ole suotuisia ehkäisemään kaivannaisjätteen jätealueella muodostuvien suotovesien kulkeutumista kaivannaisjätteen jätealueelta ympäristöön, rakennetaan kaivannaisjätteen jätealueelle tiivis eli vettä läpäisemätön pohjarakenne. Pohjarakenteet voivat vaihdella luonnonmaapohjaisesta yksinkertaisesta rakenteesta monikerroksisiin pohjarakenteisiin, joissa käytetään usein myös geosynteettisiä materiaaleja (esimerkiksi geomembraanit, geotekstiilit, bentoniittimatot). Yhdistelmäpohjarakenteet koostuvat usein yhdistelmästä erilaisia rakennekerroksia, joita ovat mm. kuivatus- ja suotokerrokset, synteettiset kalvot ja eristekerrokset sekä vuotojen havainnointijärjestelmät. Pohjarakenne voikin olla usein yli metrin paksu.

Olennainen osa kaivannaisjätealueiden pohja- ja peittorakenteita on kaivannaisjätteen jätealueiden vesienhallinta. Vesiä hallitaan rakennettavilla vesienkeruu- ja kuivatusjärjestelmillä. Altaiden ja patojen vesienkeruujärjestelmillä varmistetaan rakenteiden fysikaalinen vakavuus (stabiliteetti) ja estetään tai vähennetään suotoveden pääsyä maaperään. Vesienkeruujärjestelmiä voidaan rakentaa esimerkiksi patojen alle, sisään tai patojen juurelle, tai osaksi kaivannaisjätteen jätealueen pohjarakenteita. Kaivannaisjätealueiden pohjarakenteisiin kuuluvia kuivatusjärjestelmiä voivat olla esimerkiksi vettä keräävät putkistot tai sorakerrokset vettä pidättävän kerroksen päällä. Lisäksi kiinteän kaivannaisjätteen jätealueiden ulkoreunoille voidaan rakentaa kokoojaojia.

Kaivannaisjätteen jätealueiden peittorakenteilla lisätään kaivannaisjätteen jätealueiden lyhyt- ja pitkäaikaista vakavuutta (stabiliteetti), sekä vähennetään jätealueesta aiheutuvia ympäristövaikutuksia, kuten pölyämistä ja päästöjä pintavesiin. Kaivannaisjätteen jätealueita voidaan läjitysmenetelmästä riippuen kunnostaa ja sulkea vaiheittain, jolloin sulkemiseen liittyvät toimenpiteet aloitetaan jo toiminnan aikana. Kaivannaisjätteen jätealueille voidaan tarvittaessa rakentaa myös väliaikaisia peittorakenteita toiminnan aikana. Kaivannaisjätteen jätealueen lopulliset peittorakenteet riippuvat kaivannaisjätteen laadusta. Esimerkiksi mahdollisesti happoa tuottavien kaivannaisjätteiden jätealueilla peittorakenne voi koostua useista eri rakennekerroksista, joiden tavoitteena on estää hapen kulkeutuminen kaivannaisjätteeseen ja rajoittaa sadeveden kulkeutumista jätteeseen. Rakenteilla ehkäistään sulfidien hapettumisesta aiheutuvien happamien valumavesien muodostumista. Peittorakenne koostuu usein kahdesta tai useammasta kerroksesta, esimerkiksi karkearakeisesta kerroksesta yhdistettynä vettä läpäisemättömään kerrokseen ja kaivannaisjätteeseen, kahdesta tai useammasta luonnonmaasta (esim. savi, moreeni) rakennetusta tiiviskerroksesta, geotekstiilistä (maarakennuskangas), tarvittaessa geosynteettisistä kerroksista (esim. geomembraanit, geosynteettiset savikerrokset tai bitumigeomembraanit), kuivatus- ja salaojakerroksesta, pintamaakerroksesta ja/tai rakenteen ylimpänä kerroksena olevasta kasvillisuuskerroksesta. Peittorakenteen kokonaispaksuus voi vaihdella tyypillisesti 0,5-3,0 m välillä. Kaivannaisjätteen laadusta riippuen peittorakenne voidaan toteuttaa myös vettä ja happea läpäisevänä, esimerkiksi moreenista, savesta, karkeasta sorasta tai kivestä sekä sen yläpuolisesta kasvillisuuspeitosta. Rakenteen paksuus voi tällöin vaihdella esimerkiksi 0,3-1,5 m välillä.

Miksi kaivannaisjätteen jätealueille ei rakenneta kaatopaikkarakenteita?

Kaatopaikkojen ympäristönsuojelurakenteita sääntelee valtioneuvoston asetus kaatopaikoista 331/2013. Kaivannaisjätteen jätealueille sijoitetaan kaivannaisjätteiksi luokiteltuja jätteitä, eikä niitä luokitella kaatopaikka-asetuksen (331/2013) mukaisiksi kaatopaikoiksi. Kaatopaikka-asetuksen 2 §:n mukaan kaatopaikka-asetusta ei sovelleta paikkaan, johon sijoitetaan kaivannaisjäteasetuksen soveltamisalaan kuuluvaa jätettä. Kaivannaisjätteen jätealueille sijoitettavan jätteen laatu ja ominaisuudet ovat tunnettuja jo kaivannaisjätteen jätealueen suunnitteluvaiheessa jätteiden karakterisoinnin perusteella. Kaivannaisjätteen jätealueet suunnitellaan huomioiden alueelle sijoitettavien kaivannaisjätteiden laatu ja ominaisuudet, kuten edellä on kuvattu.

Muiden kuin kaivannaisjätteiden sijoittamiseen tarkoitetut kaatopaikka-asetuksen mukaiset kaatopaikat suunnitellaan ja rakennetaan usein useiden eri tuottajien ja siten ominaisuuksiltaan hyvinkin erilaisten jätteiden loppusijoittamista varten. Näissä tapauksissa kaatopaikalle loppusijoitettavien jätteiden ominaisuuksia ei tarkkaan tiedetä vielä suunnittelu- ja luvitusvaiheessa, ja esimerkiksi vuosittain loppusijoitettavien jätteiden määrät voivat vaihdella. Joillakin teollisuuslaitoksilla on myös omia kaatopaikkoja, jolloin alueille loppusijoitetaan vain kyseisen teollisuuslaitoksen kaatopaikkoja ja loppusijoitettavien jätteiden laatu on tunnettu. Kaatopaikoille loppusijoitettavien jätteiden ominaisuudet selvitetään ennen jätteiden loppusijoittamista kaatopaikka-asetuksen mukaisesti. Kaatopaikkojen ja kaivannaisjätealueiden kokoluokkaero on myös mittava. Merkittävä ero kaatopaikan ja kaivannaisjätealueen välillä on lisäksi kaivannaisjätteen läjitysalueelle tyypillisesti kertyvä vapaa vesi, jonka hallinnan kannalta tarvitaan asianmukaiset patorakenteet.

Patoturvallisuus on rikastushiekan läjitysalueiden osalta kaikkein keskeisin suunnittelukriteeri. Jotta patoturvallisuus voidaan kaikissa olosuhteissa varmistaa myös rikastushiekan läjityskorkeutta korotettaessa, ei kaatopaikkarakenteita vastaavia rakenteita välttämättä voida rakentaa etenkään patoluiskiin. Tämä johtuu siitä, että patoja vasten läjitettävää rikastushiekkaa pitää kyetä kuivattamaan, jotta läjitettävä materiaali tiivistyy parantaen läjityksen stabiliteettia. Näin pato-onnettomuuksien riski minimoidaan.

Rikastushiekan kuivattamisen mahdollistaminen on olennaisen tärkeää myös läjitysalueen sulkemisen kannalta, jotta alueelle voidaan aikanaan rakentaa asianmukaiset pintarakenteet. Läjitysalueen pohjarakenteet ja patorakenteet tulee kokonaisvaltaisesti huomioida myös sulkemisen kannalta. Täysin tiiviit pohja- ja patorakenteet eivät välttämättä mahdollista asianmukaista sulkemista. Edellä kuvatun riskiarvioperusteisen toimintatavan mukaisesti suunnitellaan tällöin rakenneratkaisut, joilla suotovesivaikutukset ovat mahdollisimman vähäisiä ja läjitysalueen stabiliteetti sekä asianmukainen sulkeminen ja sen myötä pitkäaikaisten vaikutusten minimointi varmistetaan.

Esimerkiksi kaivoksilla muodostuvat kaivannaisjätteeksi luokiteltavat sivukivet tai pinta- ja irtomaat eivät lähtökohtaisesti niiden muodostumisen osalta eroa maa- ja kiviainestuotannossa tai infrarakentamisessa muodostuvista maa- ja kiviaineksista. Kaivosten maa- ja kiviaineksissa haitta-aineiden pitoisuudet toki usein ovat luontaisesti korkeammalla tasolla verrattuna muihin alueisiin. Kaivoksilla muodostuvien maa- ja kiviainesten ympäristökelpoisuutta seurataan ja kontrolloidaan säännöllisesti tehtävien selvitysten perusteella. Maa- ja kiviainestuotannossa ja infrarakentamissa tuotettavien ja käytettävien maa- ja kiviainesten seuranta perustuu lähinnä teknisen käyttökelpoisuuden seurantaan.

Suomessa maa- ja kallioperän kiviaineksia käytetään noin 120–140 miljoonaa tonnia vuosittain. Tästä määrästä noin 60 % otetaan maa-aineslain mukaisilta ottamisalueilta ja loput 40 % saadaan rakennustyömailta esimerkiksi tien- ja talonrakentamisen yhteydessä. Esimerkiksi vuonna 2023 kaikkien Suomen kaivosten sivukiven louhinta oli hieman yli 80 miljoonaa tonnia, eli merkittävästi vähemmän kuin maa- ja kallioperän kiviainesten käyttö Suomessa keskimäärin.